Tekstiilitaiteilija Riitta Turusta voisi kuvailla löytöretkeilijäksi, joka on urallaan suunnannut uteliaasti kohti hänelle tuntemattomia materiaaleja ja tekniikoita. Hänet tunnetaan teoksistaan, joissa hän tutkii rytmin olomuotoja perinteisiä käsityötekniikoita soveltaen.
”Vuoden tekstiilitaiteilija -nimitys on minulle suuri ilo, johon sekoittuu vähän hämmästystä, ujouttakin. Koen edustavani meitä täällä maakunnissa työskenteleviä taiteilijoita ja myös iäkkäämpiä tekijöitä”, Heinävedellä asuva taiteilija kuvaa tuntojaan.
Riitta Turusen kiinnostus tekstiileihin syttyi 1970-luvulla, kun ryhmä Taideteollisen korkeakoulun opiskelijoita opettajineen saapui hänen kotipaikkakunnalleen Enoon tekemään kenttätyötä perinnekäsitöistä. Silloin opiskelijoina olleet Pohjan akka -painopajan perustajat järjestivät Luhtapohjan kylässä painokangaskurssin, johon Turunenkin osallistui. Se oli niin innostavaa, että hän päätti pyrkiä opiskelemaan tekstiiliä Taideteolliseen korkeakouluun Helsinkiin. Valmistumisensa jälkeen (1981) Turunen työskenteli muutaman vuoden monien käsityöläisten ja suunnittelijoiden kanssa Villa PuuVillan huvilassa Kaivopuistossa. Hänellä oli siellä kankaanpainopaja yhdessä Heli Tuori-Luutosen kanssa. Vähitellen 1980-luvun mittaan Turunen alkoi ottaa osaa myös kotimaisiin tekstiilitriennaaleihin ja kansainvälisiin yhteisnäyttelyihin.
Oman ääni löytyi vähitellen
Vuonna 1996 Riitta Turunen muutti Helsingistä takaisin Pohjois-Karjalaan, jossa hän aloitti läänintaiteilijana. Työ oli antoisaa ja monipuolista; siinä tutustui taidekenttään laajasti ja sai tehdä monenlaisia taidehankkeita. Turunen oli käynnistämässä muun muassa yhteishanketta, jossa kuudelle pohjoiskarjalaiselle kunnalle suunniteltiin nimikkoryijyt.
Vuosituhannen vaihteessa Turunen aloitti opettajan työn Pohjois-Karjalan ammattikoulussa ja hieman myöhemmin Soisalo-opistossa. Suhde tekstiilitaiteeseen virisi uudelleen ja syveni vähitellen, kun hän alkoi osallistua aktiivisesti kotimaisiin yhteisnäyttelyihin. Erityisesti kotimaiset tekstiilitriennaalit ja Villa Roosan kesänäyttelyt Orimattilassa olivat tärkeitä etappeja. Myös kansainväliset näyttelyt vahvistivat taiteilijaidentiteettiä.
Merkittävä käännekohta Turuselle oli Forum Boxissa vuonna 2008 pidetty näyttely. ”Sain toteutettua kokonaisuuden, joka vahvisti minua taiteilijana”, hän kertoo. Esillä oli ensimmäisiä virkaten ja kirjoen toteutettuja, abstrakteja teoksia. Myös pääsyä nykytaiteen M_ITÄ? -biennaaliin vuonna 2019 Turunen pitää tärkeänä, sillä se johdatti hänet kohti kudontaa ja aiempaa suurempaa mittakaavaa.
Turunen on suunnitellut ja toteuttanut lukuisia kirkkotekstiilejä ja julkisia tekstiiliteoksia. Yksi hänen suurimmista julkisista teoksistaan on neljästä ryijyseinästä koostuva Plootu, Oravannahka, Vanhat pennit ja Vihreä kulta, joka toteutettiin Valtiovarainministeriön tiloihin vuonna 2012.
Monien materiaalien ja tekniikoiden taitaja
Uran alkuvaiheessa Riitta Turunen käytti töissään monenlaisia materiaaleja paperista, kuiduista ja metallilangasta lähtien ja kehitti omia menetelmiä. Perinteiset käsityötekniikat, kuten kirjonta, virkkaus, ryijytekniikka ja kudonta ovat tulleet hänelle vuosien saatossa tutuiksi. Hän ei yleensä tee tarkkoja luonnoksia töistään, vaan pitäytyy viitteellisissä ideapiirroksissa, jotka jättävät tilaa käsin tekemisestä syntyville yllätyksille. Taiteen tekemisessä taiteilijaa innostaa ja vie eteenpäin nimenomaan työskentelyn ennakoimattomuus ja uuden oppiminen.
Turunen tunnetaan pienimuotoisista ja voimallisista teoksistaan, joissa abstrakteista elementeistä rakentuu lankatekniikoilla erilaisia sommitelmia. Sommitelmat muodostavat usein teossarjoja, joissa tarkastellaan rytmin olomuotoja järjestyksen ja kaaoksen välimailla. Taiteilija on kutsunut työskentelytapaansa ”parsimalla maalaamiseksi”, sillä monet työt ovat syntyneet virkkausta ja kirjontaa yhdistelemällä.
Viime vuosina Turunen on keskittynyt kudontaan, joka oli hänelle pitkään valloittamatonta maaperää. Hän huomauttaa, että perinnetekniikat, erityisesti ryijyn kudonta, ovat haastavia, sillä niillä on valtava, historian saatossa kertynyt painolasti. Siksi ne pitää ensin kesyttää ja löytää niihin oma lähestymistapa. ”Nuorena haaveilin kudonnasta ja teinkin muutamia yritelmiä, mutta en löytänyt omaa suhdettani tähän perinteen raskauttamaan tekniikkaan”, hän kertoo. Kynnys kutomiseen kuitenkin madaltui, kun hän ryhtyi suunnittelemaan ja toteuttamaan kudottuja kirkkotekstiilejä. Ensimmäiset syntyivät Joensuun Genesis-kappeliin vuonna 2004, ja sitä seurasivat Joensuun evankelis-luterilaiselle kirkolle 2006 ja Joensuun seurakunnalle 2016 suunnitellut kudonnaiset. Nyt tämän vuoden maaliskuussa Galleria Tykossa avautuvassa näyttelyssä kaikki teokset on toteutettu kutomalla.
Kudonnassa Riitta Turusta kiinnostaa rakenteellisuus, se miten yksinkertaisinkin sidoksin voi saada aikaan hyvinkin vaihtelevia struktuureja. ”Lisäksi materiaalien moni-ilmeisyys ja tietysti värit kiehtovat! Se on yhdistelmä, jossa riittää tutkittavaa loppuelämäksi”, hän lisää.
Turusen käyttämiä tekniikoita yhdistää hidastempoisuus, toisto ja sen synnyttämä meditatiivisuus, joka on taiteilijalle tärkeää.”Kädet työskentelevät ja niiden kautta aika sitoutuu lopputulokseen”, hän kuvaa työskentelyään.
Turunen kertoo, että värit valikoituvat töihin usein vaistonvaraisesti ja ne ovat usein kytköksissä työn ideaan. Esimerkiksi Sisaret-teoksen valkoisen ja punaisen kontrasti lähti liikkeelle alun perin kaunokirjallisesta lähtökohdasta ja ajatuksesta, jonka mukaan samaan perheeseen voi kuulua hyvinkin erilaisia, toisilleen vastakohtaisia persoonia.
Kysyimme Riitta Turuselta, mikä tekniikka, materiaali ja väri kuvaisivat häntä parhaiten. ”Olisin hennon vaaleanpunainen ryijy, koska elämässä pitää olla pehmeyttä, lämpöä ja suojaa”, hän vastaa.
Heinäveden rauhassa
Turunen on asunut Heinävedellä vuodesta 2000 lähtien. ”Olen maalta lähtöisin, siksi etäisyys, hiljaisuus ja rauha sopivat minulle hyvin. Täällä luonto on heti ympärillä, kun astun ulos. Sitä paitsi täällä on aina paljon tekemistä, kuten marjojen poimimista ja kalastusta, joka tekee hyvää myös taiteelliselle työlle. Alitajunta työskentelee, vaikkei tekisi taidetta”, Turunen kuvaa asuinympäristönsä etuja. Myös paikkakunnan hengellisten keskusten, Lintulan ja Valamon ortodoksiluostarien meditatiivisessa ilmapiirissä on oma viehätyksensä. Turunen maalaa harrastuksenaan ikoneita, joissa häntä kiehtovat tekstiilien lailla värit sekä maalaustradition ja taiteilijan yksilöllisen käsialan suhde.
Tekstiilitaide yksi ilmaisumuoto muiden joukossa
”Tekstiilitaide edustaa ikiaikaisen tradition jatkumoa. Se on yksi kieli muiden joukossa, meille oma”, Turunen kuvaa tekstiilitaiteen merkitystä yhteiskunnassa. Hän on myös pannut ilahtuneena merkille, kuinka nykytaide ja tekstiilitaide ovat viime vuosina lähentyneet toisiaan. Kuvataiteilijat käyttävät suvereenisti tekstiilimateriaaleja ja tekstiilitaiteilijat ovat luonnollinen osa kuvataiteen laajentunutta kenttää. ”Tekstiilitaide on yksi ilmaisumuoto muiden taidemuotojen joukossa, ja samoin kuin kaikella taiteella, sillä on monta tehtävää. Työskentelyn lähtökohdat voivat olla visuaalisia, yhteiskunnallisia, tilallisia tai perinteestä ja materiaalista lähteviä. On ilahduttavaa, että nuoria ilmaisuvoimaisia tekijöitä yhä löytyy ja he vievät tekstiilitaidetta eteenpäin”, Turunen sanoo.